Antin joulu 1943

Joulun odotus alkoi näkyä koulussa, mutta ei millään tavalla kasvatuskodissani. Koulutoverini kertoivat, miten he menisivät hevosella joulukirkkoon. Minäkin haaveilin siitä, vaikka en sinne päässytkään.

Koulun joulujuhlassa oppilaiden oli tapana lähettää joulukortteja toisilleen siten, että ne luettiin siellä ja jaettiin saman tien vastaanottajalle. Ei tarvittu postimerkkejä, joulutervehdykset menivät heti perille. Minäkin olin kaupassa käydessäni ostanut kortteja. Väisäsen Liisa oli kuulemma saanut minulta 2 korttia ja 20 muutakin tyttöä...

Sain itsekin paljon kortteja. -Ne olivatkin sitten Antin ainoat joulutervehdykset... alkoi joululoma ja joulu lähestyi päivä päivältä, vaikka sitä ei huomannutkaan mitenkään. Päivän työt jatkuivat entiseen tapaan. Naimi-täti leipoi ja valmisti kyllä erilaisia ruokia, joista aavisti, että ruokailu olisi poikkeavaa. Mutta...

Tuli jouluaatto ja toimitimme Neeri-sedälle hänen jouluruokansa. Myöhemmin illan hämärtyessä oli myös meidän talonväen jouluillallisen aika, tietysti tällä kertaa yhteisesti kynttilän valossa. Illan kuluessa luin Lahti-lehteä kynttilän loisteessa, kävin navetassa ja tallilla toivottamassa lehimille ja hevosille sekä kaikille elikoille jouluterveiseni. Ne olivat osa minua.

Tähdet tuikkivat taivaalla, oli hiljaista ja rauhallista. Koululta näin valon tuiketta, siellä opettajani Eemeli Hakala perheineen vietti sota-ajan joulua perhepiirissä. Kyynel tuli silmääni. Ajatukseni harhailivat. Olihan nyt ilon juhlapäivä, miksi minä itkin? Mieleeni tuli, että juuri jouluyönä 1943 vuotta sitten syntyi Jeesus Kristut Jumalan Poika, meidän Herramme ja Vapahtajamme.

Nousin Anttilan talon yläkertaan huoneeseeni ja sytytin kynttilän. Se toi valoa ja lämpöä. Istuin tuolillani yksin, itkin. Siinä tuolilla ei istunut 12-vuotias mies, joka teki miehen töitä, vaan 12-vuotias lapsi, joka oli täysin unohdettu.

Jokaisella lapsella on toivomus ja odotus, että saisi jouluna lahjan, vaikka pienenkin. Niin myös minä toivoin. Itku oli suuren odotuksen ja pettymyksen lohduttaja. En saanut mitään joululahjaa. Ehkä en ansainnut. Sinä yönä iltarukoukseni tuli sydämestä, kun ajattelin, kuinka monta pikkupoikaa ja -tyttöä on samassa tilanteessa. Joka puolella maailmaa oli suursotia meneillään, oli kodittomia, surua, puutetta, kirjuutta, sairautta ja tuskaa. Minulla kuitenkin oli sijaiskoti ja ruokaa, mutta ei rakkautta.

Lukijani, elämme jo vuotta 2018 ja tuosta ajasta on kulunut pian 75 vuotta. Siitä huolimatta joulu 1943 on aina mielessäni. Toivottavasti olen näissä muistoissani kirjoittanut teille myös sellaista, mitä olette mahdollisesti ajatuksissanne kaivanneet. En toivoisi kenellekään sellaista joulua, kuin itse koin 75 vuotta sitten.

Olen kuitenkin kiitollinen niistä jokaisesta päivästä, tunnista ja minuutista, jotka sain sodan aikana viettää Kuhmoisten Sappeen kylässä Anttilan talossa. Mitä olisin ilman sitä valtavaa käytännön oppia, jonka sain - kyllä se on päässä ja pysyy! Ikimuistoinen joulu 1943 merkitsi minulle elämän käännekohtaa, joka opetti arvostamaan elämän arvomaailmaa.

Antti Sirén
Talousneuvos
Tampere